Dopamiini - Aivot - Harjoittelu

 Moni fysioterapeutti tuskailee työnsä tuloksellisuuden kanssa. Tutkimme asiakkaan kehon toimintaa. Löydämme ongelman. Poistamme esteitä kehon normaalimmalta toiminnalta ja OHJAAMME HARJOITTEITA, joita tekemällä asiakas korjaa sisäsyntyisesti toiminnallisen ongelman juurisyytä. Ongelma on se, että harjoitteet toimivat vain tehtyinä. Paperille kirjoitettuna tai puhelimeen videoituina ne eivät auta vielä ketään. Pahimmillaan harjoitteet ovat asiakkaalle taakka ja stressin aihe. ”En ole saanut oikein tehtyä” on kaikkien jumppareiden usein kuulemma lause. Miksi näin on? Jos tiedämme mitä pitäisi tehdä, jotta olomme olisi parempi, miksi emme tee niin. Miksi emme syö terveellisesti, vaikka tiedämme, miten se tapahtuu? Miksi emme liiku säännöllisesti, vaikka tiedämme että se olisi välttämätöntä terveydelle?

Ihmisen aivot ovat rakentuneet siten, että palkitsemme itseämme molekyylillä nimeltä dopamiini silloin kun ponnistelemme tavoitettamme kohti ja koemme etenevämme sillä polulla. Meillä pitää olla elämässä tavoite, jota kohti etenemme, jotta elämä tuntuu mielekkäältä ja tarkoitukselliselta. Japanilaisilla on tätä varten termi ”ikigai” eli jokin, mikä antaa elämälle tarkoituksen.

Tuo tavoite voi olla kaukana mutta jotta huomaisimme lähestyvämme sitä, meidän pitää tunnistaa edistysaskeleet. Ne voivat olla lähes huomaamattoman pieniä. Kun karateka aloittaa lajin harrastamisen, siintää musta vyö vuosien päässä ja osaamisen määrä tuntuu mahdottoman isolta kun katsoo 10+ vuotta säännöllisesti harjoitelleita karpaaseja. Onneksi matkalla on välietappeja. On olemassa curriculum, opin polku, asioiden etenemisen järjestys. Vyöasteikossa edetään vyö kerrallaan ja jokaiseen vyöasteeseen on oma vaatimustasonsa. Ensimmäinen värivyö on keltainen ja siihen riittää perusasioiden hahmottaminen. Tavoite on aina seuraava vyöaste, matkalla kohti unelmaa: Tarunhohtoista mustaa vyötä.

Sama vaiheittainen eteneminen on paras tapa toteuttaa myös kuntoutusta. Jos tavoitteena on pystyä juoksemaan sen jälkeen, kun nilkka on murtunut kolmesta kohdasta ja jalka ei tunnu kantavan lainkaan, tarvitaan matkalle välietappeja. Tarvitaan siis tavoite ja askelmerkit.

Jos nämä ovat olemassa, alamme ponnistella järjestelmällisesti kohti tätä tavoitetta. Kun lähestymme vaikka yhden jalan seisontaa ilman tukea, saamme tästä dopamiinipalkinnon koska huomaamme olevamme matkalla kohti tavoitetta. Matka on pitkä mutta selkeä. Uskoa tulevaan on.

Ongelmaksi muodostuu tämän logiikan ymmärtäminen. Kokemukseni mukaan ihminen sitoutuu tavoitteensa tavoittelemiseen varmimmin, jos hän tietää mikä tavoite on. Ja miksi tavoite on juuri se mikä se on. Jos tilanne jää sille tasolle, että ”sinulla on kipu paikassa x. OK. Teeppä tallaista mystistä liikettä 2 vkoa ja tule uudestaan käymään”, jää tavoiteltu kehitys asiakkaan itsekurin varaan. Itsekuri voittaa ”motivaation” useimmiten kyllä. Mutta ihminen, jolla on selkeä tavoite ja halu tavoittaa tämä tavoite sekä keinot siihen, on pysäyttämätön.

Ohjatut harjoitteet (tai parhaimmillaan se yksi harjoite) pitäisi valita siten, että se on riittävän haastavia jotta kehitystä tapahtuu mutta riittävän helppoja että jonkinlainen onnistumisen kokemus saavutetaan. Harjoittelun suorittamisen pitäisi olla yhtä rutiininomaista kuin hampaanpesu. Harva ajattelee ”en taida tänään jaksaa pestä hampaita… ehkä sitten huomenna… tai sitten kun…” Hampaanpesu vain suoritetaan. Siihen ei liitetä tunteita, ”voi minua raukkaa kun tällaistakin pitää tehdä”. Tämän vuoksi harjoittelua ei kannata ladata puolen tunnin edestä ihmiselle, jonka päivärutiiniin ei valmiiksi kuulu säännöllistä voimistelusessiota.

Kuntoutuksen suunnitteluun tarvitaan kaiken edellämainitun vuoksi kommunikaatiota terapeutin ja asiakkaan välillä. Asiakkaalla on oikeus, ja suorastaan velvollisuus sanoa, jos ei oikein ymmärrä mitä terapeutti hakee harjoitteillaan. Tai jos tietää, että ei tule kellistämään kolmesti päivässä selälleen olohuoneen lattialle tehdäkseen oudon näköisiä jalan heilutuksia, kun lemmikit tai lapset tulevat heti päälle pomppimaan tai sitä ennen pitäisi ehdottomasti imuroida tms.

Psyykkinen kynnys tavoitetta kohti ponnisteluun pitäisi saada laskettua mahdollisimman matalaksi.

Jos sijaistamme tätä elämän terveen ponnistelun tuomaa dopamiini-palkintoa hankkimalla dopamiinimme kepulikonsteilla, emme saa samaa täyttymyksen tunnetta pienistä terveellisistä teoista pitkin päivää.

Sen sijaan että saisimme dopamiiniannoksen laitettuamme 50 € matalien kulujen indeksirahastoon eläkepäiviä varten, saamme dopamiinin laittamalla loton vetämään ja lauantai-illan lähestyessä domapiini on huipussaan kun odotamme tulevaa äkkirikastumistamme vailla ponnistelua.

Sen sijaan että saisimme dopamiiniannoksen syötyämme lounaalla matalahiilihydraattisen salaatin kanalla ja oliiviöljyllä, saamme dopamiinin hekumoimalla sitä sokerin sielua hyväilevällä kihelmöinnillä, joka kohta odottaa, kun rapistelemme suklaapatukan kääreitä.

Sanotaan että alkoholisti ei saa dopamiinipalkintoa alkoholista vaan korkin narskauttamisesta auki. Dopamiini on ennenkaikkea nautinnon odottamisen kemikaali. Jos vaan malttaisimme odottaa palkkiota hieman pidempään, ei tarvitsisi turvautua pikavoittoihin.

Huumeet nostavat dopamiinitason moninkertaiseksi lyhyeksi aikaa. Kuulemma noin vartiksi. 1-3min kylmävesialtistus (vapaaehtoinen sellainen) nostaa dopamiinitason moninkertaiseksi useammaksi tunniksi.

Lisäksi nautintoaineet tai TikTokin tiheään vaihtuvat stimuloivat videot antavat niin intensiivisen dopamiiniryöpyn, että pudotus on yhtä intensiivinen ja jyrkkä kuin nousukin. Tyhjennämme pajatson ja sen jälkeen seuraa tyhjyyden alho. Tarvitsemme aina vaan enemmän, jotta saamme haluamamme.

Mutta jos löydämme ikigain, eli pitkäaikaisen tavoitteen, jota kohti ponnistelu tuo meille tarkoituksen tunteen, on dopamiinin saanti kohtuullista ja tasaista. Elämä on seesteisempää.

Ilman dopamiinia masennumme, emme jaksa eteenpäin.

Addiktiot liittyvät samaan dopamiiniaineenvaihduntaan. Monet korvaavat muun riippuvuuden esim. kovalla treenaamisella, olkoon juoksu tai voimaharjoittelu. Silloin on pakko päästä tekemään tai olo on surkea. Toisilla addiktion vaatima dopamiini tulee uskonnollisen heräämisen luoman elämän merkityksellisyyden myötä, toisilla sen kauan odotetun sielunkumppanin ilmaantumisesta elämää sulostuttamaan.

Mielekäs säännöllinen liikunta toimii mielenterveyden apuna tutkitusti 1,25 kertaa paremmin kuin masennuslääkkeet. Mietipä sitä ja lähde liikkumaan. Tarvittaessa fysioterapeutin kautta. Sopivilla askelmilla, sinun tavoitettasi kohti.